Rakas tylsyys

Rauma-Triennale---01-©-Titus-Verhe.jpg

On vuosi 1991 ja olen 10-vuotias. On kesä. Kesä on tyhjä kylä, kuumuutta hohkaavia pölyisiä teitä ja kuivaa heinää niiden varsilla, monta loputtoman pitkää kuukautta tylsyyttä. Tuntuu, että olen yksin koko maailmassa, ilma ei liiku, uimarantakin on liian kaukana. Kävelen takapihalle, siellä ei ole mitään. Painan takaraivon vasten paahtunutta keltaista nurmikkoa. Aurinko siirtyy hitaasti, omenapuiden varjot valuvat maata pitkin, pilvet kelluvat paikoillaan.

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin helsinkiläisellä raitiovaunupysäkillä aika venyy, kun ruutu kertoo kolmosen raitiovaunun saapuvan vasta seitsemän minuutin kuluttua. Kaivan puhelimen taskusta. Tylsyys menettää kärkensä, kun pieni sinisenä hehkuva suorakaide ja siinä loputtomasti virtaavat kuvat siirtävät minut minne vain. Havahdun vasta kiskojen kolahduksiin ja auki liukuviin vaunun oviin.

Rakas tylsyys -näyttelyn teema sai alkunsa tästä muutoksesta, omasta vauhdilla syvälle juurtuneesta tottumuksestani, liian helposti puhelimen näytölle lipeävästä etusormesta. Kärsivällisyyteni uhmata tylsyyttä oli kutistunut olemattomaksi. Samalla kuitenkin pystyin vielä palauttamaan mieleeni ajan, jolloin junassa kirjan sivujen loputtua ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tuijottaa horisonttia, laskea puhelinpylväitä ja ajatella niitä ajatuksia, joita mielessä sattui olemaan. Olin siis käynyt läpi muutoksen, nopeasti, melkein huomaamattani, ehkä peruuttamattomasti. Oliko tämä muutos vienyt mennessään jotain, jota tulisin vielä kaipaamaan?

Näyttelyn englanninkielinen nimi, In Praise of Boredom, on lainattu Joseph Brodskyn samannimiseltä esseeltä, jonka tämä kirjoitti juhlapuheeksi amerikkalaisen yliopiston valmistujaisseremoniaan. Puheenvuorossaan Brodsky paljastaa valmistuville opiskelijoille, että heidän tulevaisuutensa tulee olemaan täynnä tylsyyttä: pitkäveteisyyttä, tavanomaisuutta, loputonta toistoa, turhalta tuntuvaa, sisällötöntä aikaa, yksitoikkoista arkipäiväisyyttä. Brodskyn näkemyksen mukaan tylsyys on väistämätöntä, mutta yhtä varmaa on ihmisen pyrkimys paeta sitä. Tylsyyden sietäminen on tuskastuttavan vaikeaa, eikä se edes tunnu tarpeelliselta. Siispä teemme kaikkemme vältelläksemme pitkästymistä: vaihdamme asuinpaikkaa, televisiokanavaa, harrastusta, työtä ja perhettä. Brodsky kuitenkin varoittaa, että on turha haaveilla tylsyyden lopullisesta harhauttamisesta. Ennen pitkää se aina löytää meidät.

Vaikka Brodskyn tekstissä on vuosi 1989, jo tuolloin hän näkee uuden teknologian tuomat laitteet ennen kaikkea tylsyyden välttelemisen apuvälineinä. Niiden suuri määrä ja helppo saatavuus on paljastavaa. Niiden tehtävä on tuottamalla mielihyvää harhauttaa meitä, saada meidät unohtamaan, kuinka suuri osa olemassaolostamme on tyhjää aikaa.

Gustave Flaubertin romaanin päähenkilö rouva Emma Bovary on perinpohjaisen tylsistynyt tavanomaiseen porvarilliseen elämäänsä. Bovarya kyllästyttää häntä ympäröivä keskinkertaisuus, elämänsä arkiset henkilöhahmot ja hillityt tunteet. Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina, sisältämättä edes mahdollisuutta, että jotain uutta tapahtuisi. Hän on lapsuudestaan asti tuntenut vetoa dramaattisia elementtejä kohtaan. Myrskyävä meri, traagiset tarinat ja suuret sanat ovat hänen maaperäänsä, ja näitä hän on löytänyt kirjallisuudesta, romanttisista rakkaustarinoista. Nyt Emma Bovary kuitenkin huomaa päätyneensä pieneen kylään maalaislääkärin vaimoksi, keskelle pitkästyttäviä maisemia, arkeen, jossa ei ole tilaisuuksia hurmiolle tai haltioitumiselle. ”Charlesin kanssa keskustelu oli kuin tasaista jalkakäytävää, jolla tavanomaiset mielipiteet marssivat jonossa arkisissa asuissaan synnyttämättä sen paremmin tunteita, naurua kuin haaveitakaan”, Emma kuvailee puolisoaan. Hänen on vaikea uskoa, että tämä löytynyt rakkaus olisi sitä onnea, jota rakkausromaanit olivat hänelle lupailleet.

Emma Bovaryn tuhoa kohti kulkevaa turhautumista kuvatessaan romaanin kertoja tulee paljastaneeksi lukijalle sen, mikä Emmalta jää huomaamatta: kuvailemalla tavanomaisia, mitättömiä yksityiskohtia samalla mielenkiinnolla ja antaumuksella kuin Emmaa viehättäneitä suuria tunteita, kertoja näyttää arvon, joka arkisessa piilee. Tästäkin huolimatta, Bovaryn hahmoon ja tämän tuntemuksiin on vaikea olla hiukan samastumatta.

Myös F. Scott Fitzgeraldin romaanin Kultahattu päähenkilöt pitkästyvät mieleenpainuvalla voimalla. On paahtavan helteinen päivä 1920-luvun New Yorkissa, ja Long Islandilta Manhattanille aikaa tappamaan tullut nuorisojoukko vetäytyy hotellin sviittiin lorvailemaan ja juomaan drinkkejä. Eräs joukosta kommentoi rakastavansa New Yorkia kesän iltapäivinä, kun kaikki ovat poissa kaupungista. ”Siinä on jotain hyvin aistillista – ylikypsää, ikään kuin syliimme olisi putoamaisillaan mitä erilaisimpia outoja hedelmiä.” Tämä on positiivisesti latautunutta, etuoikeutettua, odottavaa pitkästymistä.

Tylsyyden muoto, josta nykyinen kaupunkikulttuurimme on jo vieraantunut, kiteytyikin menneiden vuosien juhlapyhissä: juhannusaattona kadut olivat tyhjiä, eikä kaupunkiin harhailemaan jäänyt löytänyt edes avoinna olevaa kioskia. Ilmaan pakkautunut pysähtyneisyys ja poikkeustilan tuntu irrottivat ajasta ja arkitodellisuudesta. Filosofi Jean Baudrillard on kuvannut aforismissaan saman tilan toteutumista ranskalaisissa lakkopäivissä ”vetäytymisen hetkenä, täydellisenä hetkenä.”

Kirjailija, esseisti Saul Bellow näkee hiljaisuuden niin taiteen, runouden kuin filosofiankin olemassaolon edellytyksenä. Syntyäkseen ne kaikki vaativat tietyn määrän rauhaa ja henkistä tasapainoa. Kun moderni elämä on erikoistunut hiljaisuuden hävittämiseen, on itse taide Bellow’n mukaan uhan alla. Kirjailijana hän katsoo tämän olevan henkilökohtainen haasteensa, ja samalla haaste, jonka voittamiseen kaikki kirjailijat ja taiteilijat ovat jollain tasolla sitoutuneet: kuinka päästä tästä melusta?

Näyttely on formaattina ajallisesti joustava. Monen taideteoksen fyysinen olemus ei sido sitä tiettyyn kestoon, ja vaikka sitoisikin, on valinta teokseen ja näyttelyyn käytetystä ajasta aina yksin katsojan. Paitsi suoranaisella ajallisella kestollaan, taideteokset voivat kuitenkin ehdottaa hitautta myös muilla keinoin: niiden muoto voi kertoa pitkästä ja teknisesti työläästä, toisteisesta ja kärsivällisyyttä vaatineesta valmistusprosessista. Ne voivat sisältää materiaalisia tai sisällöllisiä viittauksia verkkaisuuteen ja pitkiin ajanjaksoihin.

Rakas tylsyys -näyttelyn teoksista osa on toteutettu aiemmin ja osa tuotettu juuri tähän yhteyteen, mutta ne kaikki ovat omilla tavoillaan kosketuksissa tylsyyteen. Teoksilla ja niiden ympärille muodostetulla kokonaisuudella kannustamme katsojia kosketuksiin tylsyyden kanssa, kannustamme pysähtymiseen ja pitkästymistäkin aiheuttavan hiljaisuuden, tavanomaisuuden ja toisteisuuden sietämiseen. Ehkä pitkäveteisyydessä on voimaa.

Maija Luutonen on toteuttanut näyttelyyn kaksi uutta teoskokonaisuutta, jotka ovat esillä taidemuseon ja Tarvontorin tyhjillään olevan ostoskeskuksen tiloissa. Luutonen työskentelee usein tuoden yhteen elementtejä, kuten maalauksia ja erilaisista materiaaleista tuotettuja veistoksellisia osia. Näitä elementtejä voi olla paljon ja ne voivat olla keskenään ristiriitaisia. Teoksen katsojan täytyy itse osallistua moneen suuntaan kurottelevien osien välisten yhteyksien rakentamiseen, paikata aukkoja ja vetää johtopäätöksiä. Syntyy assosiaatioketjuja ja käynnistyy ajatusprosesseja. Luutosen teosten moninaisissa signaaleissa voikin nähdä yhteyden internetin tarjoamaan kuvatulvaan. Uusissa teoksissaan Luutonen lähestyy tätä kuvien loputonta virtaa toisesta suunnasta: hän ei halua toistaa sitä, vaan ennemmin auttaa meitä selviytymään siitä, tarjota lepopaikan.

Martha Roslerin videoteos Semiotics of the Kitchen vuodelta 1975 on usein mainittu feministisen nykytaiteen klassikkoteoksena. Se esittää naisen tälle perinteisesti määrätyssä arkisessa ympäristössä, keittiössä esiliina päällään. Roslerin esittämä naishahmo käy läpi edessään olevia keittiövälineitä ja esittelee ne katsojalle opetusvideomaisesti, näennäisen neutraalilla, monotonisella tyylillä. Samalla hänen eleensä kuitenkin paljastavat sävyjä, asenteita, turhautumista ja peiteltyä aggressiivisuutta tämän arkipäiväisen asetelman taustalta, jossa nainen itsekin pelkistyy yhdeksi esittelemistään instrumenteista.

Nabil Boutros työskentelee dokumentaarisen valokuvan keinoin. Teossarjoissaan hän on tallentanut arkisia aiheita synnyinmaassaan Egyptissä ja ympäröivässä Lähi-idässä. Valokuvasarja Ovine Condition (Celebrities) esittää joukon lampaita. Kokonaisuudessaan suuresta sarjasta, kokonaisesta lammaslaumasta, on näyttelyssä esillä kahdeksantoista lampaan otos. Jokainen näistä on yksi kerrallaan irrotettu joukosta ja asetettu studio-olosuhteisiin, mustaa taustaa vasten potrettia varten. Sarja asettaa rinnakkain lauma-ajattelun ja yksilöllisyyden, kun muotokuvat paljastavat lammaslauman jäsenten hämmästyttävän ainutkertaisuuden.

Myös Paulien Olthetenin työskentely pohjaa dokumentaariseen tallentamiseen. Hän liikkuu kaupunkitilassa ja taltioi valokuvaten ja videokamerallaan pieniä hetkiä ja tapahtumia, usein hienovaraisia eleitä tai ihmisten välisiä suhteita. Näyttelyssä esillä olevan La Defense -teoksen materiaalin Oltheten on kuvannut residenssijaksoillaan Pariisissa ja New Yorkissa. Vieraissa kaupungeissa hän on tarkkaillut paikallisten arkisia rutiineja. Löytyneet tapahtumat eivät ole dramaattisia tai poikkeuksellisia, mutta Olthetenin tarkka silmä paljastaa niissä piilevät kirkkaat merkitykset. Vaatii valppautta huomata yksityiskohdat, joiden ulkomuoto on näin mitätön. Teoksessa on nähtävissä matkalla olemisen kyky irrottaa arkisesta ympäristöstä ja hälventää melua, joka syntyy jokapäiväisen elämän muodostavista suoritettavista tehtävistä. Muualla olo terävöittää aistit.

Siirtymiset paikasta toiseen, matkat junalla, henkilöautolla tai laivalla ovat hedelmällistä maaperää pitkästymiselle. Kun ainoa tehtävä on odottaa saapumista märänpäähän, aika tuntuu muuttavan olomuotoaan. Matkustaja sijoittuu jonkinlaiseen välitilaan, hidastuu puoliteholle. Tällainen tyhjä aika tarjoaa usein myös kasvualustan melankolialle. Jaan Toomikin videoteoksessa Dancing Home henkilö on autolautan peräkannella. Takana avautuu meri, jonka lautan peräaallot halkaisevat. Autolautan moottorin tasainen jyrinä toimii taustamusiikkina vakavalle tanssijalle, joka pyrkii pysymään pystyssä laivan keinuvassa rytmissä.

Sari Palosaaren teokset muuntuvat näyttelyn aukiolokuukausien aikana. Niiden materiaalina ovat kivenlohkareet, mutta nämä kivet on ladattu: niiden sisällä on etanadynamiittia, äänetöntä halkaisuainetta, joka laajetessaan muodostaa paineen ja ajan mittaan halkaisee kiven. Muutosten tahti on hallitsematon, eikä teoksen katsoja voi kuin odottaa mahdollisia tapahtumia. Palosaaren kahdesta näyttelyssä olevasta teoksesta taidemuseon yläkertaan sijoittuvan Relation Shift -installaatioteoksen alkuasetelma on lainattu. Se viittaa japanilaisen Mono-ha (School of Things) -ryhmän taitelijan Lee Ufanin teokseen Relatum (1971-2019, aikaisemmin Language, 1971). Sekä Palosaaren teos että sen edeltäjä lähestyvät luonnon ja kulttuurin välisiä suhteita, kumpikin omasta ajastaan käsin. Kiven aikaperspektiivi kohtaa ihmisen toimien ajallisuuden.

Myös Emma Jääskeläisen teoksissa on materiaalina kivi. Hän työstää graniitista ja marmorista pehmeitä, orgaanisia muotoja. Vaikka marmoriveistos ei olomuodollaan määritä tarkkaa vähimmäisaikaa tarkastelulleen, voi se silti viestiä kestollisuudesta. Jo klassinen kuvanveisto tekniikkana vie ajatukset antiikkiin asti ja kiinnittää teokset taidehistorian pitkään aikajanaan. Teosten materiaali tuo näyttelytilaan meidän inhimillisen aikakäsityksemme rinnalle graniitin ikuiselta tuntuvan ajan. Jääskeläisen teosten sileäksi työstetty pinta myös kertoo pitkästä prosessista, toisiaan seuraavista työtunneista ja sitoutumisesta työlääseen työskentelytapaan.

Hertta Kiisken teoskokonaisuus on toteutettu tätä näyttelyä varten. Pienen videoruudun kuva toistaa samaa tilaa, johon se on asetettu esille. Videolla huoneessa aikaa kuluttavat kaksi tyttöä, Kiisken oma tytär ja hänen veljentyttönsä, jotka usein esiintyvät Kiisken valokuva- ja videoteoksissa. Kenelläkään koko maailmassa ei varmasti ole koskaan ollut yhtä tylsää, kuin kymmenvuotiailla, joilla ei ole mitään tekemistä. Videon tapahtumat palauttavat sujuvasti omiin lapsuuden muistikuviin. Kiisken teoksen toisessa osassa yhdessä päärooleista ovat puolestaan jälleen kivet, ja nyt niiden seuralaisena ovat kai jokaiselle Itä-Euroopan matkaajalle tutut ohuet, rapisevat muovipussit. Arkiset materiaalit nousevat pääosaan, kommunikoimaan keskenään. Kuten Kiisken teoksissa usein, näistä jokapäiväisistä elementeistä rakentuu jotakin merkityksellisen tuntuista ja erityisen kaunista.

Elina Vainiolta näyttelyssä on esillä teossarja, jonka piirroksissa kuvatut spekulatiiviset tilat ajoittuvat tarkemmin määrittelemättömään, pisteenä horisontissa häämöttävään ajankohtaan. Sarjan nimi on Kohti maalämpöä. Se kuvittelee tilanteen tulevaisuudessamme, jossa fossiiliset energialähteet on kulutettu loppuun. Teos ehdottaa maanpinnan alle sijoittuvia tiloja, jotka tukeutuvat maalämpöön. Vähäeleisinä lyijykynäpiirroksina toteutetut hiljaiset kuvat esittävät yksinäisiä huoneita, joissa aika tuntuu pysähtyneen. Vainion teoksista syntyy usein vaikutelma pitkistä aikajänteistä. Hänen installaatioteoksissaan toistuu materiaalina hiekka, joka sekin sitoo ne ihmistä laveampaan aikaperspektiiviin.

Miksi siis Joseph Brodsky omistaa juhlapuheenvuoronsa tylsyydelle? Koska hän katsoo, että yliopisto, tai laajemmin kulttuurimme, ei valmista meitä tylsyyden kohtaamiseen. Brodskyn mukaan tylsyyttä ei tule vältellä. Se täytyy kohdata, sitä tulee katsoa suoraan ja antautua. Siihen tulee upota ja antaa sen murskata itsensä. Tylsyys ansaitsee tämän tarkastelun, koska sen kautta kohtaamme ne ajan ominaisuudet, joita yleensä välttelemme. Se paljastaa meille puhtaan, laimentamattoman ajan, kaikessa toisteisuudessaan, tyhjänpäiväisyydessään ja yksitoikkoisuudessaan. Tylsyys näyttää meille ajan äärettömyyden ja näin lähettää tärkeimmän viestin: ymmärryksen omasta täydellisestä merkityksettömyydestämme. Minun olemukseni on rajallinen, kaikki tekoni ovat ajan näkökulmasta tyhjänpäiväisiä. Samalla tylsistymisemme paljastaa, että ikuisuus ei ole erityisen eloisaa, se ei ole tunteikasta. Ja vastaavasti, mitä rajallisempi jokin on, sitä enemmän siihen on latautunut elämää, tunnetta ja myötätuntoa. ”Intohimo on mitättömän etuoikeus”, Brodsky kirjoittaa. Pidä siis kiinni tästä intohimosta.

Kevättalvella 2019 olen ottanut tavakseni pitää työskennellessäni selaimen ikkunassa auki sivua, joka näyttää suoraa videokuvaa virolaiselta hetteiköltä. Kuvan keskellä on majavan pesä, sen taustalla on puro ja puron takana aukeaa horisontti. Kuvassa ei tapahdu mitään. Majavia ei näy. Tuuli heiluttaa hiljalleen oksaa kuvan vasemmassa yläkulmassa, joskus lintu laulaa - siinä kaikki. Illalla aurinko laskee ja aamulla se nousee. Langattoman nettiyhteyteni avulla, tietokoneeni pieneltä näytöltä, tekstinkäsittelyohjelman takaa pilkottavan selainikkunan välityksellä, tämä risujen, heinien ja tuulen aikaperspektiivi ehkä palauttaa minut kosketuksiin mitättömyyteni ja siihen kiinnittyvän intohimon kanssa.

Anna Vihma
Rakas tylsyys -näyttelyn kuraattori

Kirjallisuus:

Baudrillard, Jean: Cool Memories IV: 1995-2000, 2003.
Bellow, Saul; There’s Simply Too Much to Think About, 2015.
Brodsky, Joseph: On Grief and Reason, 1995.
Fitzgerald, F. Scott: The Great Gatsby, 1925.
Flaubert, Gustave: Rouva Bovary, 1857. Suomennos: Anna-Maija Viitanen.

Kuva: Maija Luutonen, Still, 2019, tekstiili, akryyli paperille, akryyli ja muste paperille, kuvaajana Titus Verhe

Tylsyyden Ylistys